Olen 21-vuotias tyttö, pinnallinen tyttö niin kerrotaan. Pituutta on huimat 176cm ja painoa, noh sitä on aina liikaa. Tosin tänään typeränä unohdin sen tosiasian ja sorruin syömään mustikkapiirakasta palasen, jonka jälkeen muutaman karjalanpiirakan ja vajaa puoli pussia sipsejä.
Inhoan päiviä jolloin kuvittelen olevani lähes täydellinen, olen tyytyväinen kroppaani ja vaatteet tuntuvat istuvan päällä. Ei ei.. Se on harhaluulo! Tuon hyvänolon tunteen tahdon palkita kaikella hyvällä, aivan kuin mulla olisi varaa niellä kaikenlaisia kaloripommeja ilman että ne näkyisivät missään. Se täydellisyyden tunne on katoavaa, tiedän jo tänä iltana katuvani jokaista nautittua suupalaa.
Mulla olisi ylihuomenna työterveystarkastus, hoitajan läsnäollessa itseni punnitseminen ahdistaa todella paljon. Tiedän olevani normaalipainoinen, mutta siis sana "normaali" -vihaan sitä! Mä en haluaisi olla liitettynä millään tavoin sanaan normaali, sellaisiahan on jo niin paljon. Minä olen erilainen, pyrin täydellisyyteen, materialismi on intohimoni, tahdon olla se kateuden aihe.
Mua on jo monen vuoden ajan houkuteltu vakituisesti mukaan muotimaailman pariin, tähän asti olen vain tyytynyt tekemään joitain satunnaisia mallinkeikkoja. Tämä valtava taistelu itsetuntoni ja painoni kanssa vain tuntuu olevan ikuinen este mallin töihin.
Lisäksi olen kärsinyt masennuksesta jo varhaisteini-iästä asti, tiedän sen olevan vakavanpuoleinen en vain jaksa hoitaa sitä pois. Ahdistun paikoissa, joissa on ihmisiä. Mä vihaan ihmisiä!
Siitä päätellen, olen myös yksinäinen. Muutamia ystäviä löytyy, mutta vuosien saatossa olen onnistunut työntämään luotani pois ison liudan ihmisiä. Ei ne ymmärrä mua, vain muut, samoin ajattelevat pystyvät siihen.
Mulla on myös pakkomielle pojista/miehistä, oon aina pelaillu niiden tunteilla. Mä en uskalla sitoutua, en paljastaa kenellekään sitä sisimpääni enkä kertoa tunteistani. Pojat on mulle vain hauskanpitoa, käytän niitä omiin tarpeisiini ja lopulta jätän ne roikkumaan perääni. Kai mä siis olen kylmä ihminen tai en nyt pohjimmiltani, mutta mun herttainen luonne on kaivautunu niin syvälle ettei se kovin helpolla ole pinnalle pyrkimässä. Ehkä sitten jos ja kun tapaan sen oikean, sen joka saa mun sydämen vihdoin heittämään kuperkeikkaa.
No olenko mä onnellinen? -En.
Ansaitsisin Oscarin tästä upeasta näyttelijänsuorituksestani olla hymyilevä ja säteilevä päivästä toiseen.
Suoritustani vain ruokkii enemmän kavereiden kritiikit teoistani tai pinnallisuudestani. Rakastan herättää ihmisissä eri tunteita. Koskaan en ole jäänyt kenenkään varjoon.
Tässä siis aika paljon tiivistettynä joitain olleellisia asioita mun elämästä ja rakastan sitä vaikkei se vielä onnelliseksi ole mua tehnyt.
Ainoa päämäärä mulla tässä elämässä on; laihuus ja sitä seuraava täydellisyys!
Kommentit